Stephen King on hurja mies. Mies on kirjoittanut ihan hirveän määrän kirjoja, joissa tapahtuu kauheita asioita. Enemmän tai vähemmän Kingin koko tuotanto liittyy hänen seitsen osaiseen suursaagaansa nimeltään Musta Torni (The Dark Tower). No nyt olen lukenut tämän tiiliskivirykelmän kokonaisuudessaan ja suunnilleen järjestyksessä. Voi pojat.
King on omien sanojensa mukaan kirjoittanut sen ekan osan ensimmäisen version 19 vuotiaana vuona 1966, mutta juttu julkaistiin vasta 70-luvun lopulla. Saagan viimeinen tiiliskivi ilmestyi vuonna 2003 tai 4. Pidän joistakin Kingin töistä suuresti. Buick 8 oli mielestäni oikein mukava, samoin Lohikäärmeen silmät ja Tukikohta, ja myös tämän Torni-saagan ensimmäinen osa. Toinenkin oli vielä ihan mukiinmenevä, mutta sitten kolmannesta osasta eteenpäin se juttu jotenkin luiskahtaa sijoiltaan.
Teksti junnaa paikallaan niin hirveästi, että koin tarvetta harppoa eteenpäin useita sivuja kerrallaan . Ja surutta niin teinkin. Käänsin kymmenen lehden nivaskoita kerrallaan ja jatkoin lukemista siitä, enkä koe menettäneeni juuri mitään. Loppupuolella kirjaa vielä deus ex machinakin laitetaan louskuttamaan juonen rippeet kasaan ja lopettamaan lukijan pitkitetyt kärsimykset. En tiedä mitä sanoisin. Taidan lukea sen Buickin uudestaan.
Olen jossakin vaiheessa suorastaan opiskellut käsikirjoittamista ja tarinankerrontaa. Eräs keskeinen ja kohtuu käyttökelpoinen nyrkkisääntö on, että jos tarinasta voi poistaa kohtauksen ilman, että kokonaisuus hajoaa, niin se kohtaus on turha. Tarina on parhaimmillaan silloin kun siitä ei enää voi poistaa yhtään kohtausta tai tapahtumaa hajottamatta tarinaa lopullisesti. Vain ehdottoman välttämätön on mukana, mutta niihin välttämättömyyksiin pitääkin sitten panostaa senkin edestä.
Se, että koen tarvetta harppoa kirjassa, on merkki siitä, että tarina on hyvä, mutta se, että harppominen ei vaikeuta juonen seuraamista, kielii siitä, että kirjailija on unohtunut jaanailemaan omiaan. Sori vaan. Se teki tästä jutusta jotenkin kauhean väsyttävän.
Saaga päättyy seitsemänteen osaansa, mutta Stephen-setä on kirjoittaa rempaissut siihen myös kahdeksannen osan jonka tapahtumat sijoittuvat jonnekin neljännen ja viidennen osan väliin. tämä kahdeksas väliosa ilmestyy käsittääkseni ensivuonna. Siinä kuulemma seikkailee myös Cuthbert Allgood. :)
Sitten vähän tieteiskirjaa.
Tieteiskirjallisuus, saattaa vanhetessaan muuttua tahattoman koomiseksi, kun tulevaisuuden ihmevehkeet eivät olekkaan aivan niin ihmeellisiä, kuin mitä kirjailija 40 vuotta sitten ajatteli. Tästä on hilpeä esimerkki Robert A Heinleinin kirjoittama, vuonna -66 julkaistu teos nimeltään “Kuu on Julma” (Moon is a harsh Mistress). Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Minusta se on hyvä tarina ja pidän siitä suuresti. Mutta se tietoiseksi tullut tekoäly, se ihmetietokone siinä kertomuksessa, on talon kokoinen. Ja tarvitsee putkimiehen pysyäkseen kunnossa. Niin että päivää.
Toinen samanmoinen nykyään vähän hilpeyttä herättävä juttu on William Gibsonin ‘Neurovelho’ (Neuromancer). Sen visiot Interwebistä kolmiulotteisena presentaationa koko planetaarisesta verkosta on vähän nyrjähtäneen kuuloinen. Tosin pidän tästäkin kirjasta melkoisesti.
Ongelma näissä on se, että kertomus nojautuu teknologiaan, jonka tiedän nykyvalossa olevan mahdotonta, tai liian erilaista. Semmoinen vähän häiritsee. Mutta silti minusta olisi mahtavaa jos joku asiallinen ohjaaja, vaikkapa Ridley Scott tekisi tuosta “Julmasta” leffan. Siitä saisi muokkaamalla hyvän thrillerin.
Vaimoni, joka myös harrastaa lukemista hyvin aktiivisesti, löysi joku aika sitten kirpparilta erään kulahtaneen pokkarin. Se oli Frank Herbertin “Dyyni” (Dune) jonka olen halunnut hyllyyni jo pitkään. Se on hämmästyttävä tieteiskirja, sillä sen sisältö ei ole juuri kärsinyt näistä ikääntymisen oireista. Jotenkin se onnistuu välttämään kaikki kirjoittajan mahtavat ideat tulevaisuuden ihmelaitteista, jotka parissa vuodessa alkavat tuntua naurettaville. Kirja on julkaistu vuonna 1965 ja edelleen hakee vertaistaan. Jossain mielessä Vernon Vingen “Taivaan Syvyydet” yltää samaan, mutta lopulta senkin näyttää aika.
Luin tuon Dyynininkin sitten taas ties kuinka monetta kertaa, ja koin jonkunlaisen oivalluksen siitä, miksi se on kestänyt aikaa niin hyvin. Viisaana miehenä Frank-setä on välttänyt kaikenlaisen teknologian kuvaamista kuin ruttoa. Kirjassa on hämmästyttävää tekniikkaa, ja teknologiaa, ja jopa valoa nopeampia avaruusaluksia, mutta siitä miten tämä kaikki toimii ei ole juuri mitään mainintaa missään. Se, että asiat ovat niinkuin ovat, on kirjan henkilöille päivänselvä juttu. Kuten autot tai televisiot meidän aikanamme.
Avaruusmatkailun salat on ovelasti kätketty keksimällä avaruuskilta, jolla on monopoli avaruusmatkailuun. Avaruusmatka on salaisuus, jota kilta varjelee mustasukkaisesti ja myy kalliisti ostopalveluna kelle tahansa. Asiaa ei sen suuremmin selitellä. Avaruuden bussiyhtiö yksinoikeudella. Yksi aikuinen valoa nopeammin Jämsään, kiitos.
Tietotekniset edistysaskeleet on kuitattu jonkunlaisella sitaatilla “Pyhästä Kirjasta”: “Sinun ei pidä tekemän ihmisen kaltaista konetta” (tai jotain sinne päin), joten ihmiset joutuvat ajattelemaan itse. Ilmeisesti muinaisina aikoina joku tekoäly on ollut hyvin tuhma kaikille. Siksi tämä yhdestoista käsky. Herbert siteerailee myös Raamattua, mikä tuntuu kuuluvan sellaisenaan näihin pyhiin kirjoihin, lisänä sillä on koko joukko keksittyjä kirjoja.
Herbert on onnistunut olemaan huolellinen myös siinä, ettei mikään teknologia, tai menetelmä ole kertomuksessa millään tavalla ylivoimaisessa asemassa. Jopa tuo Avaruus-monopoli on riippuvainen jostain. Kaikelle löytyy vastavoima, mikä on mukavaa myös siksi, että juoni pysyy kasassa loppuun saakka, eikä deus ex machinaa ole tarvinnut kaivaa naftaliinistä ollenkaan.
Dyyni-saagassakin on seitsemän osaa, Viisi Frank Herbertin kirjoittamaa, ja kaksi, jotka kirjoitti Frank Herbertin kuoleman jälkeen löydettyjen muistiinpanojen pohjalta hänen poikansa Brian Herbert yhteistyössä Kevin J. Andersonin kanssa. Kirjoista vain kaksi ensimmäistä on suomennettu. Mikä on raivostuttavaa.
Lisäksi saagaan on useita Brian Herbertin ja Kevin J. Andersonin kirjoittamia etu-,taka- ja sivuosia, joista ei myöskään taida olla käännöksiä tulossa. >:(
Tästä voisin raivota enemmänkin, mutta jossain toisessa rönsyilevässä postissa sitten.
Ehkä.
