Sivutoimet ja veljeskunnallinen salamurhaajia

December 12th, 2011

Assassin’s Creed: Brotherhood. (PC)

Noniin. Alennuslaari / ilmaispelien arvostelu jatkuu. Nyt olen saanut vihdosta viimein hyppysiini Assassin’s Creed-pelisarjan kolmannen osan nimeltään Brotherhood. Neljäs osa, nimeltään “Revelations” on tullut kauppoihin, mikä mukavasti vähän laski tuon Brotherhoodin hintaa. Alle 25€ kipurajan. Käytännössähän tämä Brotherhood on suoraa jatkoa sarjan edelliselle pelille, missä koikkelehdittiin pitkin Firenzeä. Nyt koikkelehditaan Roomassa. Tässä pelissä on mukana jonkunlainen nettipelikin, mutta siihen en ole vielä koskenut.

Ilmeisesti Ubisoftin porukka on linjannut pelisarjan niin, että järjestysnumerolliset pelit esittelevät aina uuden päähenkilön, ja numeroimattomat ovat sitten jatko-osia samalla päähenkilöllä. Eli tässä mesoo vanha kunnon Ezio Auditore.

Se sama omena, minkä metsästys aiheutti kiivaimmat kirmailut sekä ykkösessä että kakkosessa, on taas hukattu pahan sedän haltuun, joten sitä juostaan jälleen etsimässä. Ja sitä varten täytyy vallata Rooma takaisin ja perustaa koko Assassiini järjestö uusiksi.

Käytännössä tämä peli ei tunnu jatko-osalle.  Monia kakkospelissä tutuksi tulleita juttuja on suunniteltu alusta saakka uusiksi, mikä on enimmäkseen ollut ihan toimiva ratkaisu. Tosin Kakkosessa muistelisin sotilaiden ja vartijoiden kanssa taistelemisen olleen hiukan vaikeampaa ja vaatineen erilaisten kombojen opettelua. Nyt ne vain suorastaan seisovat paikallaan ja odottavat miekan iskua.

Kakkosessa riesaksi muodostuneet esi-isien hautaholvi-tasohyppelyt ovat mukana tässäkin, tosin tällä kertaa ei etsitä esi-isiä, vaan suden taljaan verhoutuneita kulttihörhöjä. Viis siitä, tehtävien kulku on edelleen lineaarista juokse-pompi-miekkaile hommaa, mutta pelintekijät ovat armahtaneet pelaajaa sen verran, että tikittävä kello on otettu pelistä pois. Kakkosessahan, mikäli et ehtinyt loikkia koko luolastoa läpi annetussa ajassa, sait palata niine hyvinesi lähtöruutuun. Tässä brotherhoodissakin on tietysti aikaraja, mutta myöhästyminen ei estä sinua viemästä hommaa loppuun. Myöhästymisestä rangaistaan tiputtamalla synkkaprosenttia viiteenkymmeneen, ja joskus on järkevää ottaa pari kertaa uusiksi, että pääsee siihen sataan.

Mielestäni tämän pelin varsinainen suola sijaitsee sivutoimissa. Pääjuonen osaset on merkitty  karttaan tykyttävinä huutomerkkeinä ja niitä kannattaa kartella hyvän aikaa. Varsinaista pääjuonta tuntuu olevan niukemmin kuin kakkosessa, mutta kaikkea muuta puuhaa sensijaan kyllä riittää. Tämä peli suosii hidasta pelaamista, missä tutkitaan ja sihtaillaan, ja ratsastellaan kaikessa rauhassa. Sykkivä huutomerkki saattaa aiheuttaa kiireen tunnetta, mutta sitä tunnetta kannattaa vastustaa. Peli kestää pidempään sillä tavalla ja pääjuonen käänteistäkin saa enemmän irti kun on ensin kolunnut näitä sivutoimia riittävästi.

Kakkospelissä oli se pitkästyttävä yhdeksän samanlaisen murhan sarja. No tässä Brotherhoodissa se murhasarja on vielä pidempi, mutta se kuuluu enemmän näiden sivutointen piiriin, ja toteutukseenkin on annettu vapaat kädet. Voit rynniä paikalle ratsain ja miekka viuhuen ja lopettaa kohteen ja kaikki muut sen ympärillä, tai sitten hiippailla kohteen niskaan kaikkien salamurhaamisen taiteensääntöjen mukaan, tai kutsua hätiin ne assassiinikoululaiset, joita olet värvännyt, ja katsella sivusta kuinka he homman hoitavat.

Uutena aseena pelissä on varsijousi. Kumma kun se ei ollut mukana jo aiemmissa peleissä. Sehän on kuitenkin jo ikivanha keksintö. Tässä se nyt onneksi on käytettävissä ja siitä onkin kehkeytynyt lempiaseeni hyvin nopeasti. Paha vain, että myös katolla seisoksivilla vartijoilla on samanlaiset, joilla he hanakasti istuttavat nuolia törröttämään päähenkilömme selkänahkaan.

Kakkos-osassa minua toisinaan ihmetytti se, miten Firenzessä kaikki talot ovat aivan samanlaisia. Samoin kaikki kirkot ja kaikki tornit myös. On tietysti välttämätöntä käyttää kopypastea, kun on kyse näin suurista ympäristöitä, muutoinhan pelistä tulisi liian raskas minkään koneen pyöritettäväksi, mutta siitä huolimatta, minusta se Firenze oli paikoin aika monotooninen mesta. Rooma on myös rakennettu painelemalla Ctrl+C ja Ctrl+V. Mutta jotenkin se onnistuu silti olemaan huomattavasti vähemmän yksitotinen kuin Firenze. Ehkä syynä on kaikki monet monumenttirakennukset. Colosseumit ja muut.

En ole pelannut tätä peliä vielä loppuun, mutta tähän saakka kaikki vaikuttaa oikein hyvälle. Tasapainoinen kokonaisuus, sanoisin. Muutama ärsyttävä ja pari turhauttavaa piirrettä tähänkin peliin on lipsahtanut, mutta ne onneksi ovat häviävänä vähemmistönä.

Kerrassaan ällistyttävä peli täynnä kaunista katseltavaa.

Loistavaa.

 

 

Oi Discordia, oi Arrakis.

December 8th, 2011

Stephen King on hurja mies. Mies on kirjoittanut ihan hirveän määrän kirjoja, joissa tapahtuu kauheita asioita. Enemmän tai vähemmän Kingin koko tuotanto liittyy hänen seitsen osaiseen suursaagaansa nimeltään Musta Torni (The Dark Tower). No nyt olen lukenut tämän tiiliskivirykelmän kokonaisuudessaan ja suunnilleen järjestyksessä. Voi pojat.

King on omien sanojensa mukaan kirjoittanut sen ekan osan ensimmäisen version 19 vuotiaana vuona 1966, mutta juttu julkaistiin vasta 70-luvun lopulla. Saagan viimeinen tiiliskivi ilmestyi vuonna 2003 tai 4. Pidän joistakin Kingin töistä suuresti. Buick 8 oli mielestäni oikein mukava, samoin Lohikäärmeen silmät ja Tukikohta, ja myös tämän Torni-saagan ensimmäinen osa. Toinenkin oli vielä ihan mukiinmenevä, mutta sitten kolmannesta osasta eteenpäin se juttu jotenkin luiskahtaa sijoiltaan.

Teksti junnaa paikallaan niin hirveästi, että koin tarvetta harppoa eteenpäin useita sivuja kerrallaan . Ja surutta niin teinkin. Käänsin kymmenen lehden nivaskoita kerrallaan ja jatkoin lukemista siitä, enkä koe menettäneeni juuri mitään. Loppupuolella kirjaa vielä deus ex machinakin laitetaan louskuttamaan juonen rippeet kasaan ja lopettamaan lukijan pitkitetyt kärsimykset. En tiedä mitä sanoisin. Taidan lukea sen Buickin uudestaan.

Olen jossakin vaiheessa suorastaan opiskellut käsikirjoittamista ja tarinankerrontaa. Eräs keskeinen ja kohtuu käyttökelpoinen nyrkkisääntö on, että jos tarinasta voi poistaa kohtauksen ilman, että kokonaisuus hajoaa, niin se kohtaus on turha. Tarina on parhaimmillaan silloin kun siitä ei enää voi poistaa yhtään kohtausta tai tapahtumaa hajottamatta tarinaa lopullisesti. Vain ehdottoman välttämätön on mukana, mutta niihin välttämättömyyksiin pitääkin sitten panostaa senkin edestä.

Se, että koen tarvetta harppoa kirjassa, on merkki siitä, että tarina on hyvä, mutta se, että harppominen ei vaikeuta juonen seuraamista, kielii siitä, että kirjailija on unohtunut jaanailemaan omiaan. Sori vaan. Se teki tästä jutusta jotenkin kauhean väsyttävän.

Saaga päättyy seitsemänteen osaansa, mutta Stephen-setä on kirjoittaa rempaissut siihen myös kahdeksannen osan jonka tapahtumat sijoittuvat jonnekin neljännen ja viidennen osan väliin. tämä kahdeksas väliosa ilmestyy käsittääkseni ensivuonna. Siinä kuulemma seikkailee myös Cuthbert Allgood. :)

Sitten vähän tieteiskirjaa.

Tieteiskirjallisuus, saattaa vanhetessaan muuttua tahattoman koomiseksi, kun tulevaisuuden ihmevehkeet eivät olekkaan aivan niin ihmeellisiä, kuin mitä kirjailija 40 vuotta sitten ajatteli. Tästä on hilpeä esimerkki Robert A Heinleinin kirjoittama, vuonna -66 julkaistu teos nimeltään “Kuu on Julma” (Moon is a harsh Mistress). Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Minusta se on hyvä tarina ja pidän siitä suuresti. Mutta se tietoiseksi tullut tekoäly, se ihmetietokone siinä kertomuksessa, on talon kokoinen. Ja tarvitsee putkimiehen pysyäkseen kunnossa. Niin että päivää.

Toinen samanmoinen nykyään vähän hilpeyttä herättävä juttu on William Gibsonin ‘Neurovelho’ (Neuromancer). Sen visiot Interwebistä kolmiulotteisena presentaationa koko planetaarisesta verkosta on vähän nyrjähtäneen kuuloinen. Tosin pidän tästäkin kirjasta melkoisesti.

Ongelma näissä on se, että kertomus nojautuu teknologiaan, jonka tiedän nykyvalossa olevan mahdotonta, tai liian erilaista. Semmoinen vähän häiritsee. Mutta silti minusta olisi mahtavaa jos joku asiallinen ohjaaja, vaikkapa Ridley Scott tekisi tuosta “Julmasta” leffan. Siitä saisi muokkaamalla hyvän thrillerin.

Vaimoni, joka myös harrastaa lukemista hyvin aktiivisesti, löysi joku aika sitten kirpparilta erään kulahtaneen pokkarin. Se oli Frank Herbertin “Dyyni” (Dune) jonka olen halunnut hyllyyni jo pitkään. Se on hämmästyttävä tieteiskirja, sillä sen sisältö ei ole juuri kärsinyt näistä ikääntymisen oireista. Jotenkin se onnistuu välttämään kaikki kirjoittajan mahtavat ideat tulevaisuuden ihmelaitteista, jotka parissa vuodessa alkavat tuntua naurettaville. Kirja on julkaistu vuonna 1965 ja edelleen hakee vertaistaan. Jossain mielessä Vernon Vingen “Taivaan Syvyydet” yltää samaan, mutta lopulta senkin näyttää aika.

Luin tuon Dyynininkin sitten taas ties kuinka monetta kertaa, ja koin jonkunlaisen oivalluksen siitä, miksi se on kestänyt aikaa niin hyvin. Viisaana miehenä Frank-setä on välttänyt kaikenlaisen teknologian kuvaamista kuin ruttoa. Kirjassa on hämmästyttävää tekniikkaa, ja teknologiaa, ja jopa valoa nopeampia avaruusaluksia, mutta siitä miten tämä kaikki toimii ei ole juuri mitään mainintaa missään. Se, että asiat ovat niinkuin ovat, on kirjan henkilöille päivänselvä juttu. Kuten autot tai televisiot meidän aikanamme.

Avaruusmatkailun salat on ovelasti kätketty keksimällä avaruuskilta, jolla on monopoli avaruusmatkailuun. Avaruusmatka on salaisuus, jota kilta varjelee mustasukkaisesti ja myy kalliisti ostopalveluna kelle tahansa. Asiaa ei sen suuremmin selitellä. Avaruuden bussiyhtiö yksinoikeudella. Yksi aikuinen valoa nopeammin Jämsään, kiitos.

Tietotekniset edistysaskeleet on kuitattu jonkunlaisella sitaatilla “Pyhästä Kirjasta”: “Sinun ei pidä tekemän ihmisen kaltaista konetta” (tai jotain sinne päin), joten ihmiset joutuvat ajattelemaan itse. Ilmeisesti muinaisina aikoina joku tekoäly on ollut hyvin tuhma kaikille. Siksi tämä yhdestoista käsky. Herbert siteerailee myös Raamattua, mikä tuntuu kuuluvan sellaisenaan näihin pyhiin kirjoihin, lisänä sillä on koko joukko keksittyjä kirjoja.

Herbert on onnistunut olemaan huolellinen myös siinä, ettei mikään teknologia, tai menetelmä ole kertomuksessa millään tavalla ylivoimaisessa asemassa. Jopa tuo Avaruus-monopoli on riippuvainen jostain. Kaikelle löytyy vastavoima, mikä on mukavaa myös siksi, että juoni pysyy kasassa loppuun saakka, eikä deus ex machinaa ole tarvinnut kaivaa naftaliinistä ollenkaan.

Dyyni-saagassakin on seitsemän osaa, Viisi Frank Herbertin kirjoittamaa, ja kaksi, jotka kirjoitti Frank Herbertin kuoleman jälkeen löydettyjen muistiinpanojen pohjalta hänen poikansa Brian Herbert yhteistyössä Kevin J. Andersonin kanssa. Kirjoista vain kaksi ensimmäistä on suomennettu. Mikä on raivostuttavaa.

Lisäksi saagaan on useita Brian Herbertin ja Kevin J. Andersonin kirjoittamia etu-,taka- ja sivuosia, joista ei myöskään taida olla käännöksiä tulossa. >:(

Tästä voisin raivota enemmänkin, mutta jossain toisessa rönsyilevässä postissa sitten.

Ehkä.

Puheripulikohtaus, aiheena “Taide”.

November 27th, 2011

Ammoisina aikoina eli mies nimeltä Fibonacci. En tiedä äiästä muuta, kuin sen spiraalin ja sen lukusarjan. Ja sen että molemmat niistä liittyvät hämmentävällä tavalla kultaiseen leikkaukseen.

Se on se ”tila”

Niihin aikoihin, kun muutimme asumaan Tampereelle, oli Tampereen keskustorilla jonkin paikallisen taidekoulun näyttely (muistaakseni) nimeltään  ”Etsitään tilaa”. Näyttely käsitti viimeistä vuotta opiskelevien lopputöitä. Muistan, että esitteessä oli jotain juhlallista höpötystä siitä, kuinka kaikki taide on aina väkisinkin suhteessa ympäröivään tilaan ja katsojaan/kokijaan.

Muistan myös hyrskineeni epäuskoista naurua olemattomaan partaani lueskellessani sitä esitettä. Tottahan munassa taide on aina suhteessa tilaan. Kummastusta ja hyrskettä minussa herätti lähinnä se, että mitä varten jo kolme vuotta opiskelleet pitelevät aiheesta huomiota herättävää näyttelyä, minusta kun se teoksen suhde tilaan on niitä ensimmäisen vuoden asioita missä tahansa taidetta sivuavassa koulussa.

Onhan se tietysti asia, mikä ei koskaan vanhene, sillä sen tila-asian joutuu jokaiselle teokselle pohtimaan erikseen, mutta silti, se on niitä perusteita, siinä kuin kultainen leikkaus ja tuo Fibonaccikin. Satoja vuosia vanha juttu, joka kaikkien esittävän taiteen parissa duunaavien on periaatteessa tiedettävä. Ei se oikein riitä näyttelyn pohjaksi. Luulen mie.

Shokkihoitoa?

Nykytaiteessa minua on vaivannut nämä shokeeraavat teokset. Olen ollut hyvin haluton edes tutkimaan asiaa, saati hyväksymään sitä taiteeksi ensinkään. Kuvotus ei ole taidetta.

Olen seuraillut maikkarilta tulevaa realityä nimeltään ”Taidemaailman huipulle” Se on tämmöinen perinteinen tekodramaattinen realitykilpailu. Tässä kisassa oli eräässä jaksossa aiheena tehdä jokin mahdollisimman shokeeraava taideteos.

Ajattelin ensin, että en taida katsoa koko jaksoa. En halua nähdä enää yhtään ruumiinnesteillä tuhrittua ihmisruhoa pesukoneeseen sullottuna.

Uteliaisuus voitti ja katsoin sen ohjelman.

Jossain määrin se jakso onnistui palauttamaan uskoni nykytaiteeseen, ja hälventämään epäluulojani shokeeraavaa taidetta kohtaan. Johtoajatuksena kilpailussa oli, että usein shokeeraavinta on jokin sellainen, mikä ei ole sitä tarkoituksella, ja että kantaaottavuus on shokkitaiteessa tärkeämpää, kuin pelkkä shokkireaktion aikaansaaminen katsojassa. Bravo!

Tietysti suurin osa kilpailijoista lipsahti siihen nolla-ajatukseen, että seksihän se on shokeeraavaa, jee, tehdään seksiä alasti.

Mutta muutama erittäin positiivinen poikkeus oli mukana. Ja voittajatyö oli suureksi ilokseni sellainen, että uskaltaisin viedä äitinikin sitä katsomaan.

Se mitä haluan tässä nyt linjata on se, että en laske taiteeksi teosta, jonka tarkoitus on hinnalla millä hyvänsä herättää katsojassaan jokin tunnereaktio. Ehkä siinä on jokin päälle liimattu kantaaottavuus mukana, mutta se ei näy teoksessa mitenkään. Se kuuluu vain taiteilijan monotoonisessa puheessa, jonka hän piti näyttelyn avajaisissa.

Sensijaan teos, joka on heti olemukseltaan aidosti kantaaottava, herättää aivan todennäköisesti jonkin, ehkä voimakkaankin tunteen katsojassa, eikä taiteilijan tarvitse olla sitä siinä korvanjuuressa selittämässä.

Asun Kalevankankaan hautuumaan naapurissa. Käyn usein siellä kävelemässä, vaikka se ei mikään puisto olekaan. Hautausmaan kätköistä, löytyy suuri muistomerkki, mihin on kuvattu kaksi sotilasta. Toinen on polvillaan, ja toinen makaa. Polvillaan oleva pitää sylissä makaavaa toveriaan, joka ilmeisesti on vakavasti haavoittunut ja kuollut. Tämä patsas on hyvin pysäyttävä. Suru ja kauhu, kuolevaisuuden tuntu oikein huokuu siitä. Se on mielestäni myös äärimmäisen kantaaottava ollenkaan halventamatta kuvaamaansa kohdetta.

Eikä siinä ole desiäkään ruumiinnesteitä mukana.

Videotaide

Elokuva on mielenkiintoinen taide- tai viihdemuoto, sillä sen ilmaisulliset juuret voidaan johtaa aina tuonne Fibonaccin edesottamuksiin saakka. Samat säännöt pätee tietyllä tapaa sekä keskiajan ja renessanssin maalaustaiteeseen kuin myös valokuvaan ja elokuvaankin. Se on siis hyvin vanha juttu.

Valokuvassa ja elokuvassa on oikeastaan ainoana uutena juttuna mukana valo, tai oikeammin se, että se täytyy jollain keinolla ihan fyysisesti rakentaa kuvattavan kohteen ympärille. Tällä valon taiteella alkaa silläkin olla jo pitkät perinteet. Se on tarkkaa puuhaa. On kuvaajan hommaa katsoa, että lamput on aseteltu niin, että kuvaan (valokuvaan jai elokuvaan) tulee paras mahdollinen näkymä ja kontrasti. Se on taidetta.

Sitten tuli 80-luku ja joka niskanen ja kuloaho sai ostaa oman VHS kameran itselleen. Ja siitähän seurasi oitis videotaide, ja videoinstallaatio. Fibonacci kumppaneineen, ja koko mittava satavuotinen valokuvauksen ja elokuvauksen perinne ja historia, pistettiin ikkunasta pihalle, eikä niitä sen koomin ole nähty.

Olen silloin tällöin törmännyt videoinstallaatioihin erinäisissä museoissa. -Niiltä ei oikein voi välttyäkään. Joka toisessa näyttelyssä mitä käyn katsomassa on mukana liikuvaa kuvaa. Olen nähnyt pari ihan aidosti hyvääkin videoteosta, mutta enimmäkseen ne ovat olleet hirvittävän huonosti tai keskinkertaisesti kuvattuja. Ehkä sisällöllisesti ihan viisaitakin juttuja, mutta kuva on niin karseaa, että ei pysty katsomaan juttua loppuun.

Kyseessä on performanssi, joka on kuvattu yhdellä kameralla telineestä. Koko kaksituntinen spektaakkeli. Valaisu on kokonaan ajattelematta ja tekemättä. Ääniä ei ole jälkikäsitelty juuri mitenkään vaan ne ovat juuri niin kauheat kuin ne ovat suoraan kameran omilla pikkumikrofoneilla 30 metrin päästä äänitettynä.

Tai sitten kyseessä on videoteos, missä taiteilija on kuvannut vapaalla, väräjävällä kädellään kaikenlaista kasetin täyteen matkallaan Mikkeliin. (Edelleen ilman ajatustakaan valosta tai äänestä) Ja käynyt sitten videopajalla koostamassa näistä jonkun massiivisen välkkyvän ristikuvien sarjan. Ehkä myös leikkauslaitteen kaikenlaisia sataan kertaan nähtyjä efektejä on ollut pakko kokeilla. Päälle on lainattu kirjastosta linnunlaulukasetti ja äänet kaapattu siitä. Ehkä vielä vahingossa ajettu vähän ruvelle siihen masterille. Särähtelevää välkettä. Hauskaahan tämmöisen tekeminen on varmasti ollut, mutta mitä katsoja tästä saa?

Hohhoijaa. Mitä ihmettä oikein tapahtui sille ikiaikaiselle klassiselle taiteen ammattitaidolle ja perinteelle, mihin kaikki muu, valokuva ja elokuva mukaan lukien, on tähän saakka pohjautunut? Miten se tuli heitetyksi kankkulan kaivoon?

Mene ja tiedä.

Olihan taas melkoinen paasaus tämä, mutta sitä vartenhan mulla tämä blogi on, että voin täällä lasettaa tulemaan minua vaivaavista asioista. Saa kommentoida. Kiitos.

 

Elämä on peliä, osa II

October 14th, 2011

Joo. Jos on liian pitkä juttu, etkä jaksa lukea niin lopussa on video. Kato ees se. Vaikka aika kauheaahan se sekin on.

Nuniin. All Points Bulletin senkun jatkuu vaan. Jyrki MacGyverlö seikkailee vieläkin.

Olen edelleen huono tämmöisissä taktista pelisilmää vaativissa sissiväijytyspeleissä, mutta jonkunmoista menestystä on tässäkin pelissä ajan saattoon tullut. Hyllytin ensimmäisen pelihahmoni tylsänä, se kun oli jonkunmoinen toisinto itsestäni ja tein uuden, kiinnostavamman hahmon. Ikääntyneen ja ylipainoisen pastorin. (!) Pastori pärjää paremmin.

Peli on edelleen Open Beta vaiheessa, mutta monet ärsyttävät piirteet pelistä ovat jo silinneet tässä parin kuukauden aikana kun olen pelannut. Muutoksia ja päivityksiä on tullut lisää, joitakin ylivoimaisia aseita on vähän huononnettu ja joitain tosi noloja pyssyjä vähän boostattu. Ja ennen kaikkea hakkerit ja huijarit on laitettu aisoihin peliä pilaamasta. Ainakin enimmäkseen.

Ameriikan foorumeilta olen lukenut paljon negatiivista palautetta tästä pelistä. On kuulemma ihan paska peli.  No joo. Ei se ole. Se on vaan beta. Beta testaus on nimenomaan sitä, että peliyhtiö tahtoo ennen virallista julkaisua testauttaa peliä pelaajilla löytääkseen siitä ne epäkohdat, jotka tekevät pelikokemuksesta pelaajille epämiellyttävän. Betan pelaaminen vaatii pelaajilta kärsivällisyyttä ja epäkohtien sietämistä. Myös sen että peli ei aina ole reilu, koska se tosiaan on vielä keskeneräinen.

… Ja onhan tässä kaikenlaista häiriötä. Mm. sitä match making-systeemiä on parjattu paljon, ja ihan syystä. On aika turhauttavaa pelata, jos pronssi-7 -tasoinen pelaaja (=minä)  joutuu yksin kolmea vastaan, ja vastustajissa on yksi hopea-10 ja pari kultalevelin pelaajaa. Mahdollisuudet pelin kulkuun on suunnilleen että: “Juokse pari askelta, ammu pari laukausta ja kuole.” Toista tätä kunnes erä päättyy. No tämä mätsäys on yksi niitä asioita, joihin on tulossa parannusta ennen joulua. Niin ainakin lupaavat.

Toinen juttu, mikä saa ensikertalaiset turhautumaan nopsaan ja julistamaan pelin huonoksi on se, että tässä pelissä on tosiaan vähän oppimiskäyrää. Suurin opittava asia on se pelin lukeminen, lähinnä sen osalta, että mitä omat pelaajatoverit ovat juuri nyt tekemässä, ja kuinka voisin heitä auttaa parhaiten. Yksin ryntäily ja sooloilu ei tuota tulosta. Ehkä siinä vähän Kill/Death-ratio paranee, mutta kun sillä ei olekaan menestymisen kannalta mitään merkitystä. Sen sijaan tehtävien suorittaminen loppuun nostaa pelaajan arvoa ja tuloja kummasti. Tämä on ilmeisesti se juttu, mitä Call Of Duty – tyyppisten pelien pelaajat ei ihan heti oivalla. (en ole CoD:tä kuunaan pelannut. Villi arvaus.) Ryhmän menestys = oma menestys.

Kolmas seikka, mikä varmasti aiheuttaa tuskaa monille on threat levelien metsästys. Huom, huom. Hox, hox! Threat leveleistä ei makseta. Prestigestä ja notorietystä taas maksetaan, samoin tehtävien voittamisesta, missä taas huono threat level suorastaan auttaa, siinä mielessä, että jos olet oikeasti hopea-2 tason pelaaja, (kuten minä,) ja joka on käsittämättömällä tavalla tippunut pronssin puolenvälin tietämiin, (kuten minä,) niin luvassa on muutama todella miellyttävän helppo voitto. :)

-Tosiaan. Pelasin pitkään niin, että pysyin noissa uhkaleveleissä siellä hopea2-5 välimaastossa vaihtelevalla menestyksellä, mutta sitten jostain syystä tuli peräkanaa parisenkymmentä matsia, jotka hävisin. Pari kolme voittoa siinä välissä. Ja bam, uhkalevelit pronssilla ja syvällä.

No hyvää siinä on se että vastustajat on sen mukaisia, mutta niin on myös sitten nämä joukkuetoveritkin. Ei mitään yhteistyökykyä, vaan hirveää yksin ryntäilyä ja riehumista. :/ Tie takaisin hopeille on pitkä ja ruudinkäryinen, mutta nyt olen uhkaleveleillä jo siinä pronssin ja hopean rajapinnassa, Toivoa on että pääsen taas pelaamaan hopeaporukoissa, missä tiimityö yleensä sujuu vähän paremmin. Mutta tosiaan, Threat leveleitä ei lasketa pelissä mitenkään, mutta sillä kyllä on vaikutusta tämän peliseuran suhteen.

Peliin on tulossa ennen joulukuun virallista julkaisua vielä kaksi aluetta nykyisten kolmen rinnalle. Ja kuulemma lisää eksoottista aseistusta ja kulkuneuvoja.
Tuskin maltan odottaa.

Tässä lopuksi vielä huima elokuvataiteen helmi yllä vatvotusta aiheesta.

Elämä on peliä, Jyrki McGullervo

September 7th, 2011

Vähän niinkun Tom Cruisellakin silloin takavuosina..

Tosin meikäläisen elämä on nyt käpertynyt hämmästyttävästi tietsikkapelien, eikä joukkueurheilun ihmeelliseen maailmaan. No ei kai siinä mitään, nyt kun on aikaa pelata, niin tulee pelattua.

Tässä joku aika sitten muuan katala tuttavani ohjasi minut tutustumaan erikoiseen pelifirmaan nimeltä “Gamers First”. Firman toimintaperiaate on merkillinen: He tarjoavat pelaajille pelejä ilmaiseksi, Peli ei maksa mitään, eikä pelaaminen liioin.  Tämän firman lukuisista peleistä “APB Reloaded” on se peli mitä olen tässä nyt hinkannut. Kyseessä on nk. massiivinen nettimoninpeli aiheesta rosvot vastaan poliisit. Viis hienosta juonirakenteesta, että kuinka tähän on päädytty, mutta pelissä käydään jatkuvaa kaupunkisotaa. Toiset pelaajat ovat rosvoja ja toiset poliiseja. Itse pelaan poliisien leirissä. (Joku roti sentään)

Jos haluaa, niin voi huimaan $15 hintaan hankkia itselleen premium tilin siihen peliin, ja saada joitakin etuja. Viistoista taalaa muuttuu suunnilleen 1200 pelirahaksi, joilla premium-asiakkuuden ja joitakin muitakin juttuja voi ostaa suoraan pelin sisältä. Pelifirman lupaus on, että ilmaisasiakkaat ja premiumasiakkaat ovat silti samalla viivalla pelillisesti. Eli premium tilillä saat etuja, mutta voittaa pitää silti rehellisesti, raha ei siinä auta. Ja totta tosiaan, se taskurahahintainen rynnäkkökivääri, minkä siinä ensimmäiseksi hyppysiinsä saa, on aika hyvä pyssy. Monet premium asiakkaatkin pelaavat edelleen sillä halvimmalla markan rynkyllä. Sillä tosiaan pärjää.

All Points Bulletin (APB) oli aiemmin Realtime Worldsin kovalla hypetyksellä julkaisema nettiräiskintä, joka taisi päästä peräti beta testausvaiheeseen, kunnes Realtime meni yllättäen viimevuonna konkurssiin. GamersFirst osti konkurssipesältä tämän lähes valmiin pelin ja on nyt julkaissut siitä avoimen Betan. Eli kuka vaan pääsee pelaamaan, mutta peliin saattaa tulla katkoja ja muutoksia ja niitä tuleekin viikottain. Mikä on ihan mukava asia.

Peli on massiivinen moninpeli siinä mielessä, että populaa serverillä tosiaan riittää, mutta vähän vähemmän massiivinen siinä mielessä, että varsinaisiin tehtäviin osallistuu vain 1-10 pelaajaa kummastakin puolueesta. Ja vain näitä tehtäväkohtaisia vihollisia voi tässä ampua ja pidätellä.  Muita ei.

Peli kuulemma muistuttaa jossain määrin GTA – pelejä.

Pelissä on mukavaa, se että pelihahmoaan voi kustomoida ja säätää loputtomiin. Vaatteita voi vaihtaa, niiden värejä voi vaihtaa, autoja voi ostella erilaisia, auton voi maalata mieleisekseen. Pelin sisällä on myös typistetty grafiikan- ja musiikinluomis mahdollisuus. Hahmolle voi tehdä oman kuvan T-paitaan tai autoon ja toisintaa Porilaisten marssin alkutahdit tunnusbiisiksi, joka soikin sitten ärsyttävästi voitettujen pelaajien korvissa merkkinä uljaasta saavutuksesta. Mahdollisuuksia on tuhansia.

Varsinaisen matsin aikana ratkaiseviksi asioiksi tuntuu usein nousevan tilannetietoisuus ta tiimityö.
Se, joka on parhaiten kartalla siitä mitä ympärillä on tekeillä, ja jolla on edes yksi taistelutoveri, joka kykenee lukemaan tilannetta ja antamaan suojatulta ja heads uppia tarvittaessa, voittaa.

Niin ja kaverin kanssa autoileminen siinä pelissä on järkevää. Matkustajat voivat roikkua ikkunoista ulkona ja ammuskella samalla ympäriinsä. Tehotonta, mutta huomiotaherättävää.

- Tässä yhtenä päivänä näin Hämeenkadulla viritetyn riisikupin suhahtavan ohitseni, ja tosiaan, huppupäinen nuorimies roikui vänkärin ikkunasta juuri samalla tavalla kuolemaa halveksuen kuin tässä pelissä. Olin oitis kyykistyä siihen paikkaan ja kaivaa rynkyn taskustani, mutta sitten tajusin, että siviilihän se vaan siinä leikkiä lyö..

Eikä siviilejä ammuta. Siitä saa miinuspisteitä.

Earthship – talo joka pitää huolta asukkaistaan

August 17th, 2011

Niin ne ainakin väittää.

Kaikkihan alkoi siitä kun fiksut ruotsalaiset perustivat nettiin elokuvavuokraamon nimeltä Voddler, jossa on edelleen katsottavissa hirmuinen määrä ihan asiallisia ilmaisia leffoja, ja mikä parasta kaikki tämä ihan laillisesti.Voddlerin ilmaisiin kuuluu myös runsas tarjonta erilaisia dokumenttielokuvia, ja satuin katsomaan yhden sellaisenkin sillä perusteella, että se sillä hetkellä oli suosituin ilmainen dokumenttileffa. Se oli kiinnostava leffa, nimeltään Garbage Warrior.

Käykääpä vilkaisemassa!

Leffa kertoo Michael Reynoldsista, arkkitehdistä, joka monenlaisten päähänpistojen ja sattumusten summana ryhtyi kyhäämään Arizonan erämaan liepeille taloja purkutaloista haalitusta puusta, roskasta ja betonista, tavoitteenaan luoda talo, joka tuottaa asukkailleen tarvittavan veden, sähkön, lämmityksen, jätehuollon ja ruokaa, ilman että taloa tarvitsisi kytkeä mihinkään kunnalliseen infrastruktuuriin. No sehän ei lakien mukaan ollut sopivaa ja mies menetti arkkitehtilupansa.

Vuosikausien uurastamisen ja kokeellisten edesottamusten seurauksena näyttää Reynoldsilla olevan palautetun arkkitehtiluvan lisäksi yritys jos toinenkin. Taloja tehdään nyt ihan luvan kanssa ja kymmenien vuosien kokeilut ovat eskaloituneet toimivaksi standarditaloksi.

Jos olen ymmärtänyt asiat oikein, niin talon keskeisin juttu on vanhoista maata täyteen juntatuista autonrenkaista ja betonista koottu paksu seinä, jota aurinko lämmittää päivisin ja joka sitten luovuttaa lämpöä öisin. Seinän toisella puolella on asuintilat ja toisella vesisäiliöt, minne talo kerää sadevettä. Ja koko juttu on tältä säiliöpuoleltaan peitetty maalla. Tämä rakenne luo taloon tasaisen ilmaston riippumatta vuoden- tai päivänajasta. Ajatus on tuttu maakellareista joita suomessa tehdään edelleen, ja jotka kuulemma ovat niitä kellareista parhaita.

Talon eteläseinä on kokonaan lasia, ja lasin takana on eräänlainen talon sisäinen kasvihuone missä kasvatetaan ruokakasveja, jotka saavat ravinteensa kasvihuoneen läpi virtaavista jätevesistä. Kuulostaa pahanhajuiselle, mutta ei kuulemma ole sitä. Kasvit puhdistavat veden ja vesi käytetään uudelleen jossain toisessa kohteessa missä ei välttämättä tarvita puhtainta vettä. (vesivessa lienee keskeisin juttu tässä.) Loput ja likaisemmat jätevedet suodatetaan talon ulkopuolella olevalla kasvimaalla, ja kiinteä jäte kompostoidaan. Sähköä saadaan katolla olevista aurinkopaneeleista ja/tai tuulimyllystä. Talo ei tarvitse lämmitystä ollenkaan.

Ajattelin että no helppoahan se näitä on jonnekin aavikolle rakentaa missä aurinko paistaa koko ajan, kunnes huomasin, että näitä samoja taloja on myös Ranskassa, Belgiassa, Englannissa ja Kanadassa (!). Kanadahan on samoilla korkeuksilla kuin Suomikin. Mistähän saataisiin yksi tämmönen talo Suomeen? Saiskohan siihen saunan mukaan? ;)

Jos talon rakenne ja toiminta kiinnostaa tarkemmin niin tongippa tämän jutun lopusta löytyviä linkkejä.

Yksi tavoite näissä taloissa on asumisen halpuuden lisäksi myös se, että ne voidaan rakentaa käsin, saatavissa olevista materiaaleista. Tämä Reynoldsin porukka on käynyt muunmuassa Haitilla opettamassa paikallisille maanjäristyksen uhreille kuinka rakentaa autonrenkaista ja saatavilla olevista matskuista taloja. Jotain on pakko tietysti ostaakin, kuten betonia ja vesisäiliö, mutta ilmaista kierrätyskamaa käytetään paljon. Nämä tyypit menivät myös Indonesiaan vuoden 2004 tsunamin jälkeen opettamaan paikallisille hätätalojen rakentamista saapuvilla olevista materiaaleista. Hienoa!

Mielestäni tällainen ekotalostelu on varsin kannatettavaa. Energiaa ja rahaa säästyy, talo maksaa itsensä takaisin eikä kalliita valtakunnallisia jakeluverkkoja juuri tarvitse rakennella. Earthship-talo ei pysty aivan kokonaan kattamaan kaikkia asukkaidensa tarpeita, mutta nämäkin tulokset ovat ällistyttäviä. vastustajiakin löytyy ja epäilijöitä joka suuntaan. Enkä itsekään suhtaudu näihin aivan varauksettomasti varsinkin kun katsoo Tammikuussa ulos keittiön akkunasta niin herää kyllä epäilys, että piisaisikohan lämmin tämmösessä ääri-eko-talossa. Mene ja tiedä.

Luulisin että epäilijöiden epäilyjä ei hälvennä sekään seikka, kun näkee ketkä näitä taloja väsää. Eikä nyt pidä ymmärtää väärin. Pidän tällaisia hankkeita merkittävinä myös siksi että Jumala kehoitti ihmisiä viljelemään ja varjelemaan maata, ja tämä on sitä. ja arvostan näiden ihmisten työpanosta tässä asiassa.

Mutta oikeasti. Onko näillä talonrakentajilla kaikilla pakko olla puolimetrinen puskittunut ja virttynyt parta, hippivaatteet ja reuhottava tukka? Onko parrassa mehiläispesä niinkuin Rosvo-Ruudolfilla, tuolla lapsuuteni sankarihahmolla? Uskoisin, että hyvä ajatus saattaa kokea hiukan matalaa mainosarvoa tämän takia.

Toinen asia mikä pisti silmään oli muutamien taloja väsäävien ilmiselvä vihamielisyys suunnilleen koko muuta maailmaa kohtaan. Hallitus on mätä, yhteiskunta on mätä, systeemi on mätä jne. Ymmärrän kansalaistottelemattomuuden tarpeellisuuden, ja uskon, että monilla yrityksillä on nykyään omat luonnonsuojeluohjelmansa kansalaistottelemattomuuden seurauksena. (Koijärvi jne..) Mutta jos koko elämä lähtee siitä asenteesta, että “minä taistelen tätä järjestelmää vastaan nyt niin  hirveästi tässä”, niin..  Olisiko nämä talot yleistyneet nopeammin, jos näitä olisi kehitelty alunperinkin luvan kanssa, yhteistyössä virastojen ja hallinnon kanssa? Vai olisiko talo vesitetty jollain kauhealla pakollisella lakipykälistöllä. Mene ja tiedä.

Eniweis, se leffa kanattaa katsoa. Se herättää taatusti ajatuksia.

Aiheesta muualla:

http://www.earthship.net/
http://en.wikipedia.org/wiki/Earthship
http://www.voddler.com/en/documentary/info/2732930152679505364/garbage-warrior/
http://www.youtube.com/results?search_query=earthship+Haiti&aq=f
http://www.youtube.com/results?search_query=earthship&aq=f